Pakollinen siirappipläjäys

Tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun isähenkilön kanssa tavattiin. 

Enpä olisi tuolloin arvannut, 

baarin hämyssä, 

että katsoin silmiin tulevaa puolisoani, 

aviomiestäni ja lasteni isää.

Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. 

Positiiviset raskaustestit, yhteinen odotus ja jännitys, 

vauva-arjet, taapero-arjet 

ja nyt me ihmetellään jo leikki-ikäisen ja koululaisen kanssa tätä elämää. 

On tanssittu häitä, 

vaihdettu paikkakuntaa, 

saatu ja menetetty ystäviä, 

vaihdettu työpaikkoja ja opittu paljon uutta.

 Mutta yksi on pysynyt; parisuhde.

Mulla on ihan paras mies. 

Se jaksaa nostaa suhteen ylös silloinkin, kun minä meinaan vaipua arjen alle. 

Koskaan, missään välissä, ei suhde ole ehtinyt laimeta, 

vaikka niin voisi olettaa näinkin pitkässä yhteisessä juoksussa. 

Ei. 

Päinvastoin, 

minusta tuntuu, että meidän suhde menee kokoajan eteenpäin, 

parempaan päin. 

Meillä on yhteisiä haaveita ja ilonaiheita, 

meidän arki rullaa ja kaikki ylimääräinen liikenevä aika vietetään yhdessä.

Ei siksi että täytyy, vaan siksi että halutaan. 

Meillä on kivaa silloin kun lapset on meidän kanssa 

ja meillä on kivaa kahdestaan.

Ei me turhaan sanottu Tahdon. 

Me tahdotaan edelleen. 

Tahdotaan oikein kovasti.