Sitä luulee tuntevansa toisen

Keväällä tulee kymmenen vuotta siitä, kun katseemme isähenkilön kanssa ensikerran kohtasivat. Aika pitkä yhteinen taival takana siis. Jotenkin sitä elää sellaisessa uskossa, että kaikkien näiden vuosien ja yhteisen elämän aikana on oppinut jo tuntemaan toisen melko läpikotaisin.

Erehdyin. 

Tänään minulle paljastui taas uusi juttu. Hämmentävää kerrassaan. Pääsin vielä omin silmin tätä asiaa todistamaan.

Isähenkilö...

...osaa VIRKATA! 

Siinä se istui keittiön puusohvalla ja opetti kasiveelle, kuinka virkataan toista kerrosta edellisen päälle. 

T O D E L L A hämmentävää. 

Kyllähän minä tiesin, että se on kätevä käsistään (krhm), onhan se kirvesmies ja käsillään työtä tekevä. Mutta silti. Minä olen ihan ääneen puhunut, että mun pitäisi opetella virkkaamaan. Ja ihan yrittänytkin jotain sohvannurkassa nyhertää ja tää tyyppi on siinä vieressä vaan myhäillyt partaansa. Niinku mitävit!?

No ei se mitään, minä sain kuin sainkin eilen mummojen käsityökerhossa yksityisopetusta ja hallitsen nyt jonkinasteiset virkkaamisen alkeet. Vaikka opittavaa on vielä paljon, on tämä pieni uusi taito ihmeen innostava asia. Ehkä minä joskus ihan oikeasti osaan virkata jotain nättiä!

Rentoa, opettavaista, kaunista ja tunnelmallista viikonloppua kaikille! 

Minä alan laatimaan kattavaa kyselyä isähenkilölle sen tiedoista ja taidoista...mitä kaikkea se mahtaa oikeastaan osatakaan?!