Kävin maanantaina tässä lähellä kampaajalla. Yep. Viime kerrasta taitaa olla lähes neljä vuotta. Nyt on pitkien hiusten tilalla 15 senttiä lyhyempi girly girl -look vaaleilla keväisillä raidoilla.
Mutta, ei se ollut se tämänpäivän aihe.
Kampaaja
ystävällisenä siinä jutteli niitä näitä (ehkä hän huomasi
hermostuneisuuteni?) ja kysyi sitten kuinka ollaan kotiuduttu tänne
uuteen kotipaikkaan.
Aika moni
on kysynyt muuton jälkeen, että kuinka olette viihtyneet kotikylällä. Ja
aina olen vastannut, että ihan hyvin me viihdytään.
Mutta nyt iski palan kurkkuun.
Mutta nyt iski palan kurkkuun.
Kyllä, ihan oikeesti ollaan viihdytty ja tykätty asua täällä. Koti on ihana ja kokoajan enemmän omanlaisempi. En ole hetkeäkään katunut, että muutettiin pois kerrostalosta ja tänne vanhaan taloon elämään. Talo tuntuu kodilta ja rakkaalta.
Mutta kotiuduttu. Ei. En minä ole vielä kotiutunut.
Mutta kotiuduttu. Ei. En minä ole vielä kotiutunut.
On täällä ystävä ja miehen sukulaisia; tukiverkostoa. Helsingin kavereita on käynyt kylässä, samoin omia sukulaisiani, puuhaa ja touhuakin on riittänyt. Lähikaupan kassat muistaa jo naamakertoimesta, samoin postin ja apteekin. Mutta se jokin vielä puuttuu. Se tuttuuden tunne kai?
Kyllä minulla on ollut ikävä pk-seudulle, kavereita, kirppiksiä, naapureita, tuttuja katuja. Ja aina Helsinkiin mennessä se ilo, että tän mä tiedän, tää on tuttu, tuolla me käytiin ja tuolla asuttiin, tossa aina odotin bussia ja tonne mentiin uimaan. Tolla bussilla pääsee sinne ja sinne ja toi toinen numero taas kuljettaa toisaalle, mutta tuttuun ympäristöön sekin.
Ehkä minusta ei koskaan tulekaan pikkukaupungin ihmistä? Vai tekeekö aika tehtävänsä? Se jää nähtäväksi.
Voin vain kuvitella, että ero on kuin yöllä ja päivällä. Mutta aika näyttää, kuinka käy. :)
VastaaPoistaNiin, ehkä se tästä ajan kanssa?
PoistaPikkukylästä pääkaupunkiseudulle muuttaneena tunnen samat tunteet.. Olen asunut täällä jo 14 vuotta, mutta koti on siellä, missä vietin elämäni aikuisuuteen saakka. Silti, koti se on täälläkin - lapset syntyivät täällä, työ, oma kotitalokin. Kaikki tärkeä. Haikeus tulee aina sillä hetkellä, kun pikkukylästä lähtee pois, ja kun on pitkään omassa kodissa, ei haikeutta enää edes muista.
VastaaPoistaEi se tunne varmaan koskaan häviä. Jos pahenee, niin täytynee pakata kimpsut ja muuttaa :)
W
Kiitos kivasta kommentista :)
PoistaSepä se, aika näyttää juurtuuko sitä tänne vai onko sydän aina vaan toisaalla.
Mökille kotiuduin kyllä heti, mutta elämäntilannekin oli toki silloin toinen.
Tuo vie aikaa. Kyllä se siitä tasoittuu :)
VastaaPoistaKiitos <3 Niin minä haluaisin uskoa :)
PoistaMä en ole kotiutunut takaisin juurillenikaan vielä :/, enkä tiedä kotiudunko koskaan täysin. Viimeinen asunto Hesassa, 50m merenrantaan. Unelma-asunto. Mä rakastin sitä vilskettä, tykkäsin kierrellä siellä ja täällä. Nyt, kun lähtee 7. vuosi täällä kohta, niin olisin onnellisempi hesassa. Tämä jatkuva kotona/sairaalassa olo puuduttaa täällä. Ei täällä tule kuin ehkä kerra-kaksi kuussa käytyä keskustassa. Se on 2-3h, niin kaikki kaupat huolella koluttu, ja pari kirppariakin vielä. Sitten onkin ihan turha lähteä taas vähään aikaan, kun ei siellä mikään muutu. Hesassa voisin kierrellä kirppareilla, olisi useammasta kauppakeskusksesta, mistä valita, ja julkinenkin liikenne toimisi. Ei täällä siksikään tuu lähdettyä, kun ei oo autoa, ja julkiset kulkee niin huonosti. Väittäisin, että mulla olisi psyykkinen ja fyysinenkin kunto parempi hesassa. Vaikka julkisilla menisinkin keskustaan, mutta liikkuisin varmasti pois kotoa paljon useammin!
VastaaPoistaMä taas, kun telkkaria katselen, niin haikailen tuttuja maisemia. Vuosaari leffa <3. Mä olin samantien sen ystävän kanssa katsomassa. Osa oli kuvattu Kallahdessa. Yhtäkkiä hihkaisin kesken elokuvan ystävälle isoon ääneen; Rasmuksen tarha! Mitähän muut ajatteli :D. Mua meinas useesti itkettää, ja itkinkin leffan aikana, kaipasin sinne.
Meillä ei silloin ollut tukiverkkoa siellä, oli serkku ja sen mies, lapseni rakas kummitäti <3 ;), ja muutamia tuttuja/kavereita. Iskä kävi ainakin kerran kk.Ei siis ollut ihan hirveesti siellä ystäviä.
Mutta, ei niitä sen enempää juurikaan ole täälläkään. Muutama. Voi mennä viikkoja, että käyn vaan sairaalassa, ja muuten oon kotona. Ehkä käyn pyörällä Prismassa. Tapaan vaan sairaalan ihmisiä,tai osa niistä on jo hyviäkin tuttuja toki, ja jutellaan niitä näitä, esim kahvion henkilökunnan kanssa ja muutamien hoitajien. Muuten en sitten nääkkään kuin naapureita.
Ei varmaan hirveesti helpottanut mun vuodatus....
Mä oon muuten alkanut ja miettimään blogin pitämistä, jo melkeen vakavissani. sain huonommalta puoliskoltakin jo hyväksynnän ;). Ois jotain tekemistä täällä kotona...
-Niina_
Tossa muistelinkin, että ootte kohta 7 vuotta sitten muuttaneet. Kyllä pk-seudussa on puolensa, mutta toisaalta uskon, että lasten on parempi kasvaa pienemmässä kaupungissa. Vaikka olenhan itsekin Helsingissä kasvanut, mutta silloin aika oli eri...
PoistaJa hei, tottakai aloitat blogin! :)
Niin ja tuutte keväällä meille sit kylään! :) Ja kesällä teette retken meijän mökille! <3
PoistaPuoli vuotta uudella paikkakunnalla ja tuntuu kuin täällä olisi ollut aina :-) Juureton löysi vihdoin kotiin! Pk-seudulla on kiva käydä, mutta vielä kivempi on palata kotiin. En tunne täältä ketään, naapurit välillä jutustelee, kaupolla käydään n.2 x viikossa, muuten vietän aikaa kotona ja ukko tekee vuorotöitä toisella paikkakunnalla. Yksinäisyyttä ehkä paremmin kuvaa tylsyys... Mutta vierailut perheen ja ystävien luona aina piristää :-) Pian on taas kevät ja kesä, pihalla touhuilut,pyöräily uimarannalle,auringon otto - aah!
VastaaPoista-Sari
On täällä maalla asumisessa puolensa, tietysti :) Kesää täälläkin kovasti odotetaan! Kyllä koti, tönö, ja piha omenapuineen on hurjan ihanat ja nautin niistä kovasti, mutta paikkakunta on vielä vieras eikä tunnu kotoisalta.
PoistaAsuttiin kuitenkin vuosia vain kymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta ;)
Pienten lasten kanssa sitä kaipaa muutakin, kuin kotipihan ja kivan asunnon :/ Täällä ei ole edes yhtä kahvilaa, jonne mennä hetkeksi istumaan kun seinät kaatuu päälle eikä leikkipuistossa ole koskaan ketään kenen kanssa leikkiä. Omiin ja lasten harrastuksiin pitää matkustaa 20 kilometriä per suunta, jos mielii jotain tehdä.
Nämä on niitä pieniä suuria asioita, joihin arjessa täällä törmää ja ne vaatii sopeutumista.