Kyllä kai, joku päivä?

Kävin maanantaina tässä lähellä kampaajalla. Yep. Viime kerrasta taitaa olla lähes neljä vuotta. Nyt on pitkien hiusten tilalla 15 senttiä lyhyempi girly girl -look vaaleilla keväisillä raidoilla.

Mutta, ei se ollut se tämänpäivän aihe. 

Kampaaja ystävällisenä siinä jutteli niitä näitä (ehkä hän huomasi hermostuneisuuteni?) ja kysyi sitten kuinka ollaan kotiuduttu tänne uuteen kotipaikkaan. 

Aika moni on kysynyt muuton jälkeen, että kuinka olette viihtyneet kotikylällä. Ja aina olen vastannut, että ihan hyvin me viihdytään.

Mutta nyt iski palan kurkkuun.

Kyllä, ihan oikeesti ollaan viihdytty ja tykätty asua täällä. Koti on ihana ja kokoajan enemmän omanlaisempi. En ole hetkeäkään katunut, että muutettiin pois kerrostalosta ja tänne vanhaan taloon elämään. Talo tuntuu kodilta ja rakkaalta.
Mutta kotiuduttu. Ei. En minä ole vielä kotiutunut. 

On täällä ystävä ja miehen sukulaisia; tukiverkostoa. Helsingin kavereita on käynyt kylässä, samoin omia sukulaisiani, puuhaa ja touhuakin on riittänyt. Lähikaupan kassat muistaa jo naamakertoimesta, samoin postin ja apteekin. Mutta se jokin vielä puuttuu. Se tuttuuden tunne kai? 

Kyllä minulla on ollut ikävä pk-seudulle, kavereita, kirppiksiä, naapureita, tuttuja katuja. Ja aina Helsinkiin mennessä se ilo, että tän mä tiedän, tää on tuttu, tuolla me käytiin ja tuolla asuttiin, tossa aina odotin bussia ja tonne mentiin uimaan. Tolla bussilla pääsee sinne ja sinne ja toi toinen numero taas kuljettaa toisaalle, mutta tuttuun ympäristöön sekin.

Ehkä minusta ei koskaan tulekaan pikkukaupungin ihmistä? Vai tekeekö aika tehtävänsä? Se jää nähtäväksi.