Kolmevitonen

Se on puolet seittemästäkympistä, joka on todennäköisesti se ikä, jolloin me 80-luvulla syntyneet jäädään eläkkeelle.

 

Joskus 20-vuotiaana kolmekymmentä oli tosi kaukainen luku. Kolmekymppiset oli tosi aikuisia silmissäni. Niillä on ura ja perhe ja ne tekee fiksuja juttuja. 

Kolmevitoset oli jo ihan tätejä!
Niillä on jo isot lapset ja ne harrastaa kansalaisopistossa kirjontaa ja uimahallissa ne pukeutuu litistävään kokouikkariin eikä ajele karvojaan.

Niillä on vakituinen työpaikka ja kahdeksasta neljään työaika. Siellä ne on työskennelleet yli kymmenen vuotta ja nauttii nyt kaikista ansaituista vuosilomista. Mutta lomalla ne käy korkeintaan Ruotsin risteilyllä, muun loma-ajan kolmevitoset haravoi ja sienestää mökillä. Jos ne haluaa pitää oikein hauskaa, niin ne tapaa yhtä vanhoja ystäviään kulttuuririennoissa, ja silloin ne puhuu vaan työstään tai politiikasta  viinilasillisen kanssa. Ei ne ainakaan yökerhoissa käy tai tanssi muita kuin paritansseja.

Ne syökin tosi tylsän tavallisesti. Kastiketta ja perunaa, eikä koskaan pizzaa tai karkkia ja vielä vähemmän ne käy jossain mäkkärissä. Jos niiden joskus harvoin tekee mieli makeaa niin ne tekee jonkun jälkiruokakiisselin. 

Nyt mä olen tuollainen vai häh?! 

 Ei ei ei, en tunnista itseäni tuosta kuvauksestani.

Ensinnäkään en omista kokouikkaria enkä jättäisi karvoja ajelematta tai hiuksia värjäämättä.

En harrasta kansalaisopistossa kirjontaa, vaan ompelen intohimoisesti kotona kellarissa. Lenkkeilen kun jaksan ja viitsin, eli kaksi kertaa vuodessa.

Syön karkkia sohvalla. Usein. Aivan liian usein. Syön pizzaa ja hampurilaisia jos tekee mieli, vien myös lapset syömään pizzaa ja hampurilaisia jos tuntuu siltä. Ja joo, sorrun terveellisyyden nimissä välillä myös mummoiluun.  Keitin eilen tuoreista puolukoista kiisseliä ja vispipuuroa. 

Musta on joskus hurjan kiva hytkyä jossain baarissa ja tanssia aamuyön tunneille. Enkä koskaan juo viiniä, se maistuu liian karvaalle. Politiikankin jätän mieluummin väliin, puhukoot ne, jotka siitä enemmän ymmärtävät.

Meidän lapset ei ole kovin isoja, ei ainakaan niin isoja, että ne voisi keskenään jättää kotiin ja lähteä kansalaisopiston kurssille tai vielä vähemmän firman pikkujouluihin. Toinen ei edes pyyhi pyllyään itse, joten kyllä ne vielä aika lahkeessa roikkuu. Ja mun puolesta saa roikkua vielä pitkään.

Mulla ei myöskään ole vakituista työpaikkaa eikä pitkää työuraa.Tai on, jos kotiäitiys lasketaan työuraksi, sitä kesti seitsemän vuotta yhteensä. Lompakko ei varsinaisesti pullota tuon uran jäljiltä, eikä naulakossa roiku Chanelit ja Burberryt, mutta ainakin olen tehnyt lasten eteen parhaani ja toivottavasti antanut hyviä eväitä tähän elämään. 

Nyt ollaan siis tilanteessa, että minä olen päätoiminen opiskelija ja aivan opintojen alussa vielä. Valmistun ehkä reilun kolmen vuoden päästä, eikä minulla ole hajuakaan missä tulen uuden ammattini puolesta toimimaan. Mutta eiköhän sekin ajallaan selviä. 

En stressaa ja hyperventiloi enää samoista asioista kuin 2-kymppisenä. Suurimmat huoleni liittyvät lapsiin ja niiden terveyteen ja pärjäämiseen, ei niinkään omaan napaan ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin. Ikäkriiseihinkin suhtaudun melko rennosti, yksi harmaa hius sinne tai tänne, vatsamakkaratkin on ja pysyy.

Mulla on nyt, kolmevitosena, asiat tosi tosi hyvin.  On rakas aviomies, ja vieläpä hyvä ja kunnollinen sellainen. Kaksi ihanaa lasta, sievä pieni omakotitalo ja toimiva tankattu auto pihassa. On omia opiskelujuttuja ja innostava harrastus. On kahden raskauden löysistämä vatsanahka ja liiallisesta mukavuudenhalusta aiheutuneet jenkkakahvat. Rillitkin asettelen mielelläni päähän kun pitää oikein pitkään keskittyä lukemaan. Mutten silti koe olevani niin kovin aikuinen ja vauhdilla neljää kymppiä lähestyvä täti-ihminen. Tykkään hyppiä trampoliinilla ja rakentaa juna-ratoja. Innostun edelleen kauppoihin ilmestyvistä uusista kimaltavista meikeistä, vaikka sipaisenkin naamaani iltaisin silmänympärysvoidetta.

Kolmeviis on siis tosijees!