Tajunnan virtaa -tai katkoksia, miten vaan.

Meille tuli sijainen opettamaan äidinkieltä ala-asteella, muistaakseni viidennellä luokalla. Sellainen nuori nainen. Muistan vieläkin sen open vaatteet ja pirtsakkuuden, mutta en kasvoja. Sillä oli mukana iso muovinen lehmä, jossa oli kellotaulu. Se lehmä kertoi kauanko oppitunti kesti.

Meiltä kysyttiin mikä oli meidän mielestä suomenkielen kaunein sana. Hetken sai miettiä ja sitten ope kysyi jokaiselta vuoron perään ja kirjoitti ne taululle. Useimmat sanoi että rakkaus. Minä sanoin että orjantappura. Tarviiko sanoa, että mulla oli r-vika.  Se vaan kuulosti ja tuntui suussa kauniilta. Opettaja sanoi, että hänen mielestään sana naali, on kaunein, ja sille on toinenkin nimi, napakettu. Minun mielestäni naali kuulostaa tyhmältä ja valjulta. Eläin itsessään on upea ja kaunis, mutta sanana...no aika tympeä. Mistä se johtuu, mikä kuulostaa kenestäkin kauniilta? Onko se persoona-ero? Kaikuuko ja kumiseeko sana toisen ihmisen päässä erilailla, vai vaikuttaako siihen sanan merkitys ja mielikuva?

Niinkuin lapsen nimen valinta. Ihan törkeän vaikeaa! Vaikka sanana Konsta on ihan kaunis, niin se mielikuva siitä on ihan yök. Konstaapeli. Ei sellaista voi antaa nimeksi. Tai Seppo. Tai Annukka. Niille sanoille tulee heti kasvot. Niinkuin naalille ja orjantappurallekin piirtyy heti kuva.
Ehkä siksi meidän lapsilla on juuri ne nimet kuin on. Vaikka kyllä niistäkin kättä väännettiin ja mietittiin ja pähkäiltiin. Mutta ne kuulostaa suussa ja korvassa kauniilta, eikä niistä tule heti kasvoja tai mielikuvia. Siis minulle, jollekin voi tulla. Ne on omanlaisensa, perisuomalaiset nimet, eikä niitä heti arvaa. Vaikka lapset puenkin samiksiksi, niin nimet niillä on ihan omat eikä ala samalla kirjaimella tai äänny samalla tavalla.  Ja tarviiko sanoa, että r-vian periytyvyys pelotti niin paljon, ettei lasten nimissä ole sitä.kirjainta.

Joo, minun pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun en oikein osaa, kun se isähenkilö lähti sinne mökille ja sänky on ihan  hiljainen ja tyhjää tilaa täynnä.