Lupausten pitämistä

Tammikuu on luvattu "paranna tapasi" -kuukausi. Tammikuussa tehdään uudenvuodenlupauksia, pidetään tipattomia, osallistutaan vegaanihaasteeseen ja tehdään ryhtiliike. 

 

Olisin voinut luvata paljonkin. Esimerkiksi pitää somehiljaisuutta, olla enemmän läsnä. Lenkkeillä ja ulkoilla enemmän. Vähentää lihansyöntiä ja opetella kokkaamaan uusia ruokia. Opetella uusia taitoja ja ylittää itseni jossakin asiassa. Aloittaa uusi harrastus tai osallistua työväenopiston kurssille.

Mitä minä sitten lupasin? En tavallaan mitään, mutta päätin osallistua kyykkyhaasteeseen. Ihan vaan ilon ja hauskuuden vuoksi. Ja tiedättekö mikä on ollut ihaninta näiden muutaman haastepäivän aikana? Se, että lapset ja puoliso lähtivät haasteeseen mukaan. Haasteesta tulikin minun yksinpuurtamisen sijaan koko perheen haaste. 

 

Kyykkyhaasteessa siis kyykätään päivittäin, joko kaikki kyykyt kerralla tai ripoteltuina pitkin päivää. Enimmäisenä päivänä kyykkyjä tehtiin 50, seuraavana 55 ja kuukauden viimeisenä päivänä kyykkyjä tehdään 250! Itse olen tehnyt kyykyt parissa osassa, tänään on haasteen yhdeksäs päivä ja kyykkyjä tehtiin 100. Vaikka kyykkyjen määrä kasvaa niin kyykkääminen on nyt jo helpottunut eikä jalat ole ensimmäisten päivien jälkeen enää tuntuneet puupökkelöiltä.

 En odota haasteelta mitään "tuloksia", muuta kuin hyvää mieltä ja hauskaa pientä kilpailua perheenjäsenten kesken siitä kuka on ensimmäisenä tehnyt koko päivän kyykyt. Lapset ovat muutaman kerran unohtaneet haasteen ja illalla sitten muistaneet sen ja tehneet koko päivän kyykyt yhtämittaa. Tai pahimmillaan kyykkäys on muistunut mieleen vasta seuraavana päivänä, jolloin on ollut tehtävänä edellispäivän kyykkyjen lisäksi myös saman päivän kyykyt. Mutta sitkeästi lapset pysyvät mukana ja meillä oli jo puhe helmikuun haasteesta, joka voisi olla joko lankutushaaste tai vatsalihashaaste!

Teittekö te mitään uudenvuodenlupauksia tai otitteko haasteita tammikuulle? 

ps. meillä tosiaan kukkii yhä joulutähti ja toinen joulukuusistakin on vielä paikoillaan. Raaskisikohan siitä luopua viikonloppuna...

Minulta kysytään usein mikä meidät toi tänne

 

Minulta kysytään usein mikä meidät toi tänne pikkukaupunkiin. Tai oikeammin ison kaupungin pieneen kylään. Se on aivan ymmärrettävää. Kysyjä ehkä odottaa saavansa vastaukseksi, että työ, opiskelu tai sukulaiset. Jos nyt ei mikään näistä niin ehkä rakkaus?

No mitä minä olen vastannut kaikki nämä neljä vuotta? Olisi hauska vastata jotain yllättävää, kuulijan shokeeraavaa, mutta ei. Minä olen vastannut, että hintataso. Tylsää, mutta totta.

Me asuimme aikaisemmin vuokrakolmiossa, 70-luvun alun kerrostalossa, kymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Ilman hissiä, ilman peruskorjauksia...kaksi autopaikkaa ja kerran viikossa saunavuoro. Te ette halua tietää mitä me tuosta kaikesta "luksuksesta" maksoimme kuukausittain. Nyt meillä on pieni talo, omaa pihaa ja asumiskulut vievät alle puolet tuosta aikaisemmasta. 

Seuraavaksi sanon tietenkin myös, että sijainti. Sijainti toi meidät tänne ehkä vielä enemmän kuin hintataso. Olisihan varmasti jossain päin Suomea vielä edullisempaa asua ja elää kuin täällä. Muuttoon vaikutti se, että meiltä ajaa pk-seudulle reilussa tunnissa. Samoin kuin se, että talomme sijaitsee lähellä koulua, kauppaa ja päiväkotia.

Mutta kun olen kysyjille vastannut nyt neljä vuotta, että hintataso ja sijainti toivat meidät tänne, olen huomannut kuulijan kasvoilla lievän pettymyksen. Vastaus on ankea. 

No mikä meidät ihan oikeasti tänne toi? Olisimme voineet asua ahtaasti ja kalliisti Helsingissä, palveluiden vieressä ja pärjänneet ihan hyvin.

Ei ole vain yhtä asiaa, joka meidät tänne toi. Meidät toi  pihalla kauniina seisovat omenapuut. Pieni soma talo täynnä tunnelmaa. Narisevat kapeat portaat. Syreeniaita. Aurinkoinen kesäpäivä ja ennen kaikkea unelma. Unelma onnellisesta kodista, jossa asuu pieni perhe. Sen unelman tavoittelu toi meidät tänne.

Muistan kuin eilisen tuon päivän, jona ensimmäistä kertaa astelin tämän pihan poikki. Oli viikonloppu ja aurinko paistoi. Olimme ostaneet lapsille karkkipussit automatkalle. Minulla oli vaaleanpunainen hame, eikä minua palellut. Se kesä oli lämmin. Ensimmäisenä rakastuin pihaan ja heti perässä tuli pieni mintunvihreä kuisti vanhoinen ikkunoineen ja pitsiverhoineen. Keittiössä oli suloinen pirttipöytä penkkeineen. Vahakangasliina ja vihreä seinäkello. Aika oli pysähtynyt. Niin kellossa kuin talon tunnelmassakin. Kaupoista sovittiin heti. Hetkeäkään en ole katunut. Mitä pidempään olemme tässä asuneet, sitä enemmän olen tähän taloon rakastunut. Tuulessa rämisevään peltikattoon, pihakoivuun ja lautalattiaan.

Oikea tunne on varmasti viha-rakkaus -suhde. Usein manaan liian ahtaita tiloja, kylmää kellarin lattiaa ja remontin määrää. Vielä useammin rakastan niitä. Ihan kuin avioliitto ja se rakas, ärsyttävä puoliso. Mutta silti se osa elämääni, josta en voisi luopua tai lakata rakastamasta.

Ja täällä pikkuisessa talossa me vietetään pian jo viidettä jouluamme, paistetaan pipareita ja fiilistellään omenapuihin satanutta lunta! Aika ihanaa!

Vastaisku vatsataudille: lettukestit

Jottei elämä kävisi ihan ankeaksi, päätettiin pitää lasten kanssa kunnon perinteiset mehukekkerit ja syödä läjäpäin lettuja. Samalla juhlistettiin kesäloman ensimmäistä päivää. Pieniä asioita ja niin helppoja toteuttaa, mutta kuitenkin niin tärkeitä. Toivon, että näistä pienistä hetkistä, hippusista, jää lapsille mukavia muistoja.  

Jos ei muuta, niin ainakin sokeriset sormet ja hyvä mieli hetkeksi.

 

Värikkäät mehupillit ja kivat servetit. 

Tällainen pieni juhla omalla porukalla ei tähän hetkeen muuta vaatinut. 

Ihanaa olla lomalla ja on vihdoin aikaa leipoa ja tehdä kaikkia kivoja juttuja arkisten rutiinien pyöriessä siinä sivussa. Olenkin jo hyvän tovin elänyt sitku -elämää. Sitku on loma ja on aikaa niin maalaan portaikon seinän, Sitku... niin käyn kaappeja läpi ja teen kaatiskuorman. Sitku...niin kokeilen uutta ruokareseptiä, ja sitku...niin ompelen.

 

Muistan kuinka pienenä söin letut useimmiten pelkällä hienolla sokerilla päällystettyinä.

 Nyt katson kun omat pienet maistelee lettujaan samalla tavalla.

 

 

Minusta letut on parhaimpia juuri paistettuina, lämpiminä ja rullattuina. Ihan ilman mitään hilloja tai siirappeja.  Ne mitä ei heti jakseta syödä, jätetään pöytään ja pikkuhiljaa ne siitä aina päivän mittaan ohi kävellessä hupenevat. Jännä juttu!

 

Ei ehkä terveellisin mahdollinen lounas, mutta haitanneeko tuo, kun ei se ole jokaviikkoista. 

 

 

 

Mukavaa, herkullista ja pieniä iloisia hetkiä sisältävää kesäkuun ensimmäistä viikkoa! 

Loppuviikolle onkin luvattu aurinkoista ja lämpenevää säätä ja on aika toteuttaa kaikkia niitä sitku -juttuja!

Viimeisiä viedään!

Terve taas täältä vaatekasojen alta! Olen pari viime päivää riehunut tussin kanssa merkaten Suuttujan j o k a i k i s e n vaatekappaleen ja samalla rytinällä siivosin lasten vaatelipastoista pois kaikki pieneksi käyneet vaatteet. Ja niitä on muuten PALJON! Kaksi isoa Ikean kassillista pelkkiä sisävaatteita ja yksi kassillinen ulkovaatteita. Aivan hurjaa, mun pitää taas varata kirppispöytä! Tyttö varsinkin on ottanut huiman kasvuspurtin kesän aikana ja sille taisi jäädä peräti kolmet sopivat housut kaappiin!!!

Ja huomenna on Suuttujan 4-vuotis neuvola! En voi uskoa, että tuo pieni ihminen on jo niin iso. Vaikka se onkin yllättänyt minut jo kaksi kertaa tällä viikolla uudella taidollaan. Hän nimittäin osaa ottaa itse hurjat vauhdit puiston keinussa ja oppi aivan yllättäen viheltämään. Ja tämä jälkimmäinen taito sitten osaakin harmittaa isosiskoa. Ei sen äänen takia, vaan siksi, ettei se itse osaa vielä viheltää ja pikkuveli osaa. Katkeraa. 

 

Se neuvola jännittää tällä kertaa erityisen kovasti äitihenkilöä, koska pojalle tulee rokotustehoste. Mikä siinä onkin, että me äidit aina joudutaan viemään lapset kiusattavaksi ja vieressä nieleskellään itkua kun lasta sattuu? Jotenkin noi isät onnistuu työkiireiden vuoksi luistamaan nämä inhottavat reissut.... Minulle on osunut tälle viikolle jo tytön verikokeissa käyttö (se pelkää piikkejä ihan järkyttävästi!) ja huomenna sitten pojan rokotus. Kivaa hei.

Viikonloppuna olisi tarkoitus kaivaa ompelukoneet taas tauon jälkeen esiin ja ottaa ryhtiliike. Tyttö tarvitsee kipeästi kaappiinsa leggareita ja Suuttuja huppareita. Ja vaikka en yhtään tykkää ommella puuvillaa, aion ommella itselleni koulun alkuun penaalin! Pakko ainakin yrittää, kun bongasin niin kivan ohjeen ja ostin jo kankaankin sitä varten.

Ja olispa viikonlopulle sellainenkin mukava homma, kuin valmistella tytön maanantaisia kaverisynttäreitä. Nämä on ihkaensimmäiset sellaiset kaverisynttärit, joihin ei tule pelkästään äidin kavereiden lapsia, öhöm. Eli tytön kanssa rustattiin oikein kutsukortit ja tyttö jakoi niitä muutamille läheisiksi muodostuneille luokkakavereille. Ja voi että kun sitä jännittää! Ihan liikkistä katsoa kun toinen itse miettii ja suunnittelee omia juhliaan ja ohjelmaa ja tarjoiluja <3 Luulen, että kierrokset vain nousee viikonloppua kohti ja sunnuntai-iltana meillä on tutinassaan pörräävä uneton lapsi.

 

Viimeiset lomapäivät meillä tällä erää siis meneillään ja yksi vaihe elämästä päättyy; hei hei kotiäitiys. Oli tämä ihan mahtavaa aikaa ja koin tärkeäksi viettää lasten kanssa nämä hetket, kun ne ovat pieniä. Nyt voi hyvillä mielin todeta lasten olevan isoja reippaita ihmisiä ja äitikin kaipaa jo uusia tuulia arkeensa. Maanantaina alkaa meidän perheessä uusi ja aivan erilainen elämänvaihe, ne pelätyt kauhistuttavat ruuhkavuodet. Äitihenkilö lähtee aamuisin kouluun ja Suuttuja päiväkotiin. Tyttö tuleekin koulupäivän jälkeen tyhjään kotiin. Äiti sitten pikkuveljen kanssa vähän myöhemmin iltapäivällä ja isähenkilö kuten ennenkin. Jännittää, pelottaa ja muikistaa samaan aikaan. Aika näyttää miten arki alkaa rullaamaan meidän perheessä. 

Mutta nyt, kohti vapaata ja kivaa viikonloppua! Huomenna on jo p e r j a n t a i ! Jeij!

Viikon lentävät

Tämän viikon lentävät lauseet.

-Äiti, lokki lensi maissipuuhun! (Suuttuja)

-Mitä noi tititintit syö? (Ekaluokkalainen)

-Eiks toi oo keltatiainen? Mikä se punainen sit oikein on? (Tämän lauseen lennätti vähän päälle nelikymppinen siskoni...)
 

-Hei teijän pihalla on riikinkukko, niillä on tosi hieno pyrstö! (Kylässä ollut puolisukulaistäti)

Jep! Meille tuli lintulauta ja sen myötä ollaan tutustuttu toinen toistaan hassumpiin ruokailijoihin. 

Ja äitihenkilö pääsee pätemään oikeasti olemattomilla lintutiedoillaan :D 

No mutta vakavasti ottaen. Minusta on hienoa opettaa lapsia tunnistamaan eri lintulajeja ja yhdessä miettiä miten eri tavalla mikäkin käyttäytyy. Varpuset esimerkiksi toimivat ihan eri tavalla kuin talitiaiset.

Toistaiseksi ollaan bongattu meidän laudalta ainakin varpusia, talitiaisia, sinitiaisia, keltasirkkuja, harakoita sekä fasaaneja.

Tällä yhdellä fasaanikukolla on hauska tapa tulla huutamaan tuohon olohuoneen ikkunan alle ja jäädä odottamaan ruokaa. Kun avaan ruokailutilan ikkunan, se juoksee siihen lintulaudan luokse kaula pitkänä kuikuilemaan, josko meikä taas heittäisi kourallisen maapähkinöitä. 

 

Melkein jo jännittää millaisia lauseita ensi viikolla kuulen.  

Hauskaa viikonloppua, muistakaa bongailla lintuja! 

 

Suuttuja

ValleVollo tai Vaitoto, kuten pari ihanaa pientä tyttöä Suuttujaa nimeltä kutsuivat, täyttää tänään kolme vuotta. Herttinen sentään, K O L M E vuotta!

Meillä ei siis asu enää vauva. Eikä edes taapero. Vaan ihkaoikea leikki-ikäinen. Ja sen huomaa ihan konkreettisesti, sillä poika on jo jonkun aikaa leikkinyt mielikuvitusleikkejä, roolileikkejä ja saa isosiskonkin kanssa yhdessä hienot leikit aikaan. Milloin ne leikkivät Littlest Petshopeilla ja milloin kauppaa kerrossängyn alapedistä käsin tai rakentavat majaa verhoista ja peitoista.

No millainen on kolme vuotta täyttävä tyyppi? 

Ensinnäkin kolmevuotiaalle on kovin tärkeää saada itse päättää asioistaan. Ei tuota lippistä, haluan tämän valkoisen. En halua lähteä ulos, haluan jäädä yksin kotiin. 

Uskallappa sanoa vastaan. Siitä syttyy sota.

Kolmevuotiaalla on myös iso tarve istua vielä sylissä ja tankata rakkautta. Se kiehnää kainalossa. Se katsoo silmiin ja asettelee itsensä syliin istumaan, joskus jopa kesken ruokailun. Se halaa ja pussaa ja vaatii lisää ja lisää hyvänyönsuukkoja. Se on kerrassaan hurmaava.

Kolmevuotias vahtii perheenjäseniään. Missä isi on? Onko isi autossa? Jos ei äitiä ole näkynyt hetkeen, alkaa se huudella perään: -Äitiiii, missä oooleeet?
Monta kertaa päivässä se kysyy isosiskon perään ja on aina yhtä ilahtunut kun sisko tulee kotiin. Sisko kelpaa myös lohduttamaan, jos on tullut pipi tai maailma kohtelee kaltoin. Ja uskokaa pois, maailma todella kohtelee kaltoin kun on kolmevuotias.

Kolmevuotias osaa monta laulua ulkoa ja laulaa niitä mielellään. Sillä on lempibiisit, joita se pyytää autossa tai tabletilta. Se myös matkii taitavasti idoleitaan. Suuttuja on jo oppinut laittamaan eriparikengät jalkaansa, tekemään omituisia tanssiliikkeitä ja käsimerkkejä. Se myös muistaa ulkoa mitä kussakin musiikkivideossa tapahtuu ja ketä artisteja siinä esiintyy.
Sillä on myös lempivaatteita, lempikengät, lempiväri ja lempiruoka. 

Kolmevuotiaan sanavarasto on laaja, mutta se edelleen käsittää muutamia omia hassuja sanoja. Meillä mopo on hopo, hammastahna on nahnannahna, ja kiintoavain on jostain syystä hyrrähyrräri eli hyllähylläli.
R-kirjain ei vielä suusta surahda, emmekä sitä vielä odotakaan, siskonsa oppi 5-vuotiaana sen vasta oikein lausumaan.
Puhetta tulee paljon ja kaikkia leikkejä selostetaan kuin Mertaranta konsanaan. Kysymystulva on loputon, eikä äiti aina edes ymmärrä mitä kysymys milloinkin koskee, niin vaudilla niitä pukkaa!

Kolmevee kokeilee rajojaan myös fyysisesti. Se tekee kuperkeikkoja, roikkuu pää alaspäin matontamppaustelineessä, keulii potkupyörällään ja juoksee ihan tajuttoman kovaa katsomatta eteensä! Se kiipeää leikkipuiston korkeimpaan hänsvänkkärään luottaen, että äiti tulee ja pelastaa jos ei sitä osaakaan omin neuvoin takaisin alas. Se kokeilee, kaatuu, nousee ylös ja kokeilee uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Kolmevuotias omaa jo hyvän huumorintajun. Se keksii itse vitsejä ja haluaa hauskuuttaa kanssaihmisiään. Muunmuassa vääntelemällä naamaansa...ruokakaupan kassalla (joo sille tädille ei välttämättä vitsi auennut) tai jossain muussa äitihenkilölle mahdollisimman nolossa tilanteessa. Pissa-kakka-pieru-röyhtäys -huumori on sen mielestä ihan parasta viihdettä. Se yrittää tehdä kainalopieruja ja pyllistää milloin minkäkin kulman takaa.

Sellainen on kolmevuotias. 

Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta nyt tämä äitihenkilö menee leipomaan jotain synttäriherkkua ja suunnittelemaan viikonlopun menuuta, sillä silloin juhlitaan!

Voi sentään!

Minun pieni esikoiseni täyttää tänään 7 vuotta! Niinkö kauan siitä tosiaan jo on, kun sain oman pienen tytönpalleron ensi kertaa syliini?

Nyt se on jo niin isoa tyttöä että. Koululainen jo ensi viikolla. Hyvin innokas sellainen.

Eilen käytiin valitsemassa mieluinen reppu, penaali ja kyniä. Kauhea kiire olisi kynät teroittaa valmiiksi ja reppu ja tavarat nimikoida.
Kiire kasvaa isoksi. 

Jaa, että millainen on kouluikään tuleva tyttömme?

Se on hurjan reipas ja kekseliäs.

Ihan älyttömän näsäviisas ja ärsyttävä.

Se huolehtii paremmin pikkuveljen asioista, kuin omistaan.

Sen uteliaisuus jaksaa yllättää ihan joka päivä ja kysymystulva on loputon.

Eilen se yritti opettaa pikkuveljeä polkemaan pyörää ja riiteli sen kanssa lastenohjelmista, hammaspesusta ja monesta muustakin asiasta.

Sen toinen yläetuhammas puuttuu vieläkin ja ollaan jo perheen kesken epäilty tyypin jäävän harvahampaaksi.

Sille ei kelpaa enää äitihenkilön valitsemat vaatteet vaan se pääsääntöisesti joka aamu kiikuttaa ne takaisin kaappiin ja valitsee "paremmat" tilalle. Silti se kysyy äitihenkilön mielipidettä, että -Sopiiko nää ja nää niinku hyvin yhteen?

Se osaa lukea ja kirjoittaa sekä laskea helppoja laskutoimituksia. Sitä on vaikea enää huijata.
Se myös pelaa korttia (seiskaa) paremmin kuin aikuiset ja päihittää äitihenkilön mennen tullen muistipelissä.

Rahanarvo on alettu ymmärtämään pelottavan hyvin ja se onkin tinkimässä viikkorahaa joka välissä. Jokaisesta roskapussin viemisestä ja pienimmästäkin kotitöissä auttamisesta.Viikkorahansa (silloin harvoin kun se sitä sattuu saamaan) se tuhlaa joko karkkiin tai Littlest PetShoppeihin.

Hello Kitty ja MinniHiiri on ihan lällyjä, p i e n t e n juttuja. Vaatteiden pitää olla MAGEET, niinkuin pillifarkut ja Converset ja aurinkolasit, lepakkohihapuserot ja napapaidat. Hiukset pitäisi saada pitää auki, eikä niitä viitsisi oikein harjatakaan.

Herkut maistuisi, mutta ruuat ei. Paitsi jos on  jotain, minkä voi dipata majoneesiin. Nirsoilu on ihan uusi juttu tytöllä, joka ennen oli kaikkiruokainen ja hyvä syömään.

Kavereiden mielipiteet vaikuttavat kovasti omaan mielipiteeseen ja niiltä omitaan hassuja sanontoja ja puheita, joita lauotaan aikuisille totuuksina. Koska se ja se sanoi, että se on niin. 

Aikuisia uhmataan, nakellaan niskoja, poljetaan jalkaa ja meinataan haljeta raivosta. Ainakin kaksi kertaa päivässä.

Nyt kevään ja kesän mittaan on tyttö kovasti alkanut laajentamaan reviiriään. Se käy kaverin kanssa kaupassa ostamassa milloin mitäkin on lupa. Se vierailee nyt uuden kodin lähellä olevassa leikkipuistossa yksin ja haluaisi pyöräillä sinne ja tänne ja tuonne; -Kyllä mä osaan jo!
Itsenäistymistä ja vastuunottoa treenaillaan hurjasti. Kotiavaimet ja kännykkä on pysyneet hienosti mukana alkukeväästä lähtien. Puhelimeen se vastaa aina tunnollisesti ja soittaa aina varmistaakseen, että on lupa mennä toiselle pihalle.

Sen mielestä pikkuveli on ärsyttävä, liian pieni ja se kiusaa vaan. Silti iltaisin se laittaa sille hammastahnaa harjaan ja antaa hyvänyönhalit. Lohduttaa ja paijaa jos se satuttaa itsensä. Niisti siltä nenänkin yksi päivä. Aika ihana isosisko se on.

 

Pieni tytönpallero, matkalla isoksi.

Sellainen se on, meidän 7-vuotias.

Kalsaritehtaalta päivää!

Olikin jo aika ryhdistäytyä ja kaivaa tilkku-silppu -pussit esiin ja tehdä niille jotain järkevää. 

Eriparikalsareita on tullut kuin tehtaasta, jämäpaloista & kankaalla ja kuosilla ei niin väliä, kunhan on joustavaa! Purkasinpa yhden itselleni sopimattoman t-paitanikin näihin. Aika hauskoja näistä tuli. Ja hei! Eipä sekoitu päiväkodissa toisten lasten alkkareihin. 

Kaavana näissä on Ottobren Annica, eskarilla koossa 128 ja suuttujalla 98. 

Suuttuja, the megapissijä, yllätti tänään ja kävi itse pissalla, P-Ö-N-T-Ö-L-L-Ä! En tiennyt että se edes osaa kivuta siihen istumaan ja vieläpä pysyy siinä. Tästä eteenpäin en ylläty pissaroiskeista missään kohtaa vessaa. Olen maininnut isähenkilölle ja teinipojille, että voisivat ottaa ja opettaa suuttujan pissimään seisaaltaan, mökillä puskiin, nyt kesän aikana. Mutta nähtävästi se käy istuenkin ihan hyvin. Lisäänpä ostoslistaan korokepallin, jotta megapissijä ylettyy ruikkimaan seisaaltaankin oikeaan kohteeseen. 

Edest. Ylärivissä tytön kolmet ja alarivissä pojan seitsemät. 

Ja takaa

Näitä oli yllättävän hauska tehdä, ihmeen paljon aikaa näihin kyllä sain suttaantumaan...Pienet resorinpalatkin sai hyvin tuhottua näihin. Kuvissa nää näyttää vähän vinkuroilta, en tod alkanut silittämään, ja ne itseasiassa menikin heti lapsille kaappiin ja käyttöön.

Hyvän kokoiset tuli, kaava vastaa aika kivasti kokoaan. 

 

Illalla vielä leikkelin hihattomien paitojen kappaleita kaveriksi näille. Jos vaikka äkkiä ehtisi ompelemaan ne ennen mökille lähtöä!

Hauskaa viikonloppua!

 

Lapsi vs. äitihenkilö

Näin kävi, kun se sai tilaamansa lastenpipon ja taantui ipanaksi jälleen. Se otti itsestään puhelimellaan kuvia. Yhtä hyviä kuin taannoin taapero itsestään.

Me&I ss14 pipo

Näinkö ne aikuiset poseeraa facessa? Ja perään vielä LOL.

Vs. lapsi ottamassa itsestään salaa kuvia äitihenkilön puhelimella.

 

No on se aika paljon söpömpi <3 <3 <3 Suuttuja kaksvee.

Hupsut tupsut

Lupasin opettaa askartelua ja näpräämistä rakastavalle eskarille tupsun teon. Pahvia, paksua lankaa ja tunnin verran kieputusta. Syntyi kaksi hienoa ja isoa tupsua. Tai toinen iso ja toinen vielä isompi, ehkä hieman liioitellun kokoinen jopa.

Annoin tytön valita kangaspinosta mieleisensä kankaan, josta ommeltaisiin tupsulle pipo. En määritellyt edes kankaan laatua, annoin sen penkoa trikoot, joustofroteet ja neulokset. En ehkä itse olisi yhdistänyt keltaista pinkkiin, mutta lopputulos on suorastaan herkullinen. Pienellä tytöllä on silmää söpöydelle ja nyt kun muistelen, niin tytöllähän on jossain viime talvinen Metsolan pinkki pipo keltaisella tupsulla!

Päällinen Majapuun neulosta ja vuori keltaista trikoota. Ja se THE tupsu. ITSETEHTY tupsu.

Ja väsyneen äitihenkilön, paljon tylsemmän värinen pipo ja herrrrvoton tupsu. Kaksinkertaista salmiakkiruutu -joustofroteeta (fb:n kangaskirppikseltä).

Hauskaa joulukuun ensimmäistä päivää ja alkavaa viikkoa!

Samikset

Olette ehkä huomanneetkin, että hauskuutan itseäni pukemalla lapset samanlaisiin tai samantyylisiin vaatteisiin. Se näyttää mielestäni kivalta. Ei nyt joka hetki, mutta silloin tällöin. Tytön mielestä on mukavaa kun pikkuveljellä on samanlainen paita tai pipo. Se on sillätavalla ylpeästi samis. Vielä. Ehkä sitä kohta alkaa ärsyttää eikä se halua todellakaan kulkea samanlaisissa vaatteissa?

k

Puetteko te muut lapsia koskaan samankuosisiin vaatteisiin? Vai naureskeletteko tällaisille "kaikki lapset koodattuina" tyypeille?