Tsämtsädää! Se oon mä.

En muista tehneeni tämän blogihistorian aikana vielä kunnollista esittelyä itsestäni. Toki ihan ensimmäisessä postauksessa kerron meidän perheestä, mutta siitä on jo monta vuotta ja tilanteet ovat muuttuneet siitä.

Nyt kun blogiin on tullut muutamia uusia lukijoita, niin ajattelin esitellä itseni. 

Sen tyypin täällä tekstien ja kuvien takana. Ja mikä sen sopivampi ajankohta kuin näin vuoden alkajaisiksi. Tämmönen tyyppi täällä siis kirjoittelee.

Moi!

Mä olen Marika. Mulla on nolo toinen nimi, jonka perin äidiltäni, joka peri sen äidiltään ja jonka minä törkeästi annoin eteenpäin tyttärelleni.

Olen 35-vuotias. Tänä vuonna 36. Alkavaa ikäkriisiä meinaa pukata.

Onneksi armas aviomies on vanhempi ja tässä asiassa viisaampi, eikä turhia hetkahda mun kriiseilyistä. Sen kanssa meillä alkaa olla yhteistä historiaa tänä keväänä 10 vuoden ajalta.

Meillä hengaa ton aviomieshenkilön, alias isähenkilön, lisäksi kaksi lapsihenkilöä. Toinen 8 ja toinen 4. Koululainen ja Suuttuja siis. Ne on tosi outoja tyyppejä, mutta ihan jees pääsääntöisesti.

Niin ja kellarissa asuu pari karvaista kaveria, herra ja hänen rouvansa, jänishenkilöt.

Me ollaan stadilaisia. Minä paljasjalkainen ja mies vähän vähemmän. Ja me muutettiin puolitoista vuotta sitten kehä kolmosen ulkopuolelle pieneen rintamamiestaloon, pikkuruisen kirkonkylän keskustan liepeille (lue: landelle). Tänne me tuotiin lapset kasvattamaan juuriaan. Toinen niistä puhuu nyt mietä ja stadin slangia sekaisin.

Me remontoidaan tönöä aina kun ehditään ja tilin saldo antaa myöten. Keskikerros tehtiin ensimmäisenä, kellari on loppusilausta vailla ja yläkerran remontti olisi tarkoitus toteuttaa kesällä...minä kesänä, sitä ei voi vielä tietää.

Keväällä me lähdetään vielä kauemmas kehä kolmosesta, ihan landelle, kesämökille. Ja sielläkin me remontoidaan. Siellä me tykätään olla, koko perhe, ja mökkikausi venyykin usein lokakuun alulle asti. Sinne on aina sellainen haikea kaipuu, joka iskee jo sieltä kotimatkalle lähtiessä. Rakas paikka.

Meikä hengasi noiden kahden lapsihenkilön kanssa pitkään kotona, yhteensä 7 vuotta, ja totesin ettei sen jälkeen paluuta entiseen ollut. Hain ja pääsin opiskelemaan ammattikorkeaan, eka puoli vuotta on nyt takana ja taas huomaan miettiväni onko tämä se. Mutta en mä tästä nuorene ja jotain täytyy tehdä. Bloggaamalla ja ompelemalla ei elä, vaikka niitä mä mieluiten tekisin.

Nyt kun on muotia olla HSP, niin olenpahan muodin mukana minäkin. Saan kaikista testeistä täydet pisteet. Lapsena jo siniset sukkahousut kutitti niin kovasti, ettei sinisiä vaan voinut pukea. Tuttiin kiinnyin niin kovasti, ettei se irronnut suusta ennen eskaria. Olen tunnollinen ja poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa jostain. Yleensä monesta asiasta yhtä aikaa. Inhoan kun mun toimet keskeytetään ja meteliä tai sekamelskaa en kestä lainkaan. Toisinaan on vaikeaa olla äiti näillä ominaisuuksilla.

Olen koukussa kevyt kolaan. Ennen se oli Pepsi max, nyttemmin olen varsin ihastunut Rainbow cola lightiin. Välillä rimpuilen siitä eroon, mutta aika pienestä se retkahdus takaisin on aina lähtenyt. Suklaa taas on paheeni, mistä en edes pyri eroon. No okei, nyt aloitin sokerilakon tammikuun alussa ja se on syvältä. Luulen, että kaksi viikkoa on ihan riittävä aika kiduttaa itseään vai mitä? Sitäpaitsi PMS.

Ompelu on rakas harrastukseni ja kiinnostuksen kohteeni. Ei ole mitään ihanampaa kuin tilata kauniita kankaita ja surauttaa niistä jotain sievää vaatetta.

Toinen harrastukseni on tämä bloggaaminen. Aloittaessani en olisi koskaan uskonut mitä kaikkea tämä tuo tullessaan. Luen myös paljon muiden blogeja ja ihailen niiden kauniita kuvia.

Kolmas, jos sitä harrastukseksi voi sanoa, on sisustaminen. En kestä kaaosta, räikeitä värejä tai kirkkaita valoja joten pyrin rakentamaan kodista pesäpaikan itselleni. Käytännössä kuljen isähenkilön ja lapsihenkilöiden perässä ja oion sohvatyynyjä ja kerään niiltä tippuvia tavaroita ja vaatteita oikeille paikoilleen, sammuttelen turhia valoja ja sytyttelen kynttilöitä.

Tykkään myös leipoa, erilaiset leivät ja piirakat taitaa olla mun bravuureja. Suuttujan ja omien allergioiden takia on välillä melko haastavaa hommaa laittaa koko perheelle sopivat sapuskat, mutta aina ollaan pöytään saakka jotain saatu räpellettyä. Ja ulkoisista merkeistä päätellen suuhunkin on jotain päätynyt, krhm. Lisäksi olen melko nirso ja hyvin hyvin epäluuloinen uusien ruokien suhteen. Jäätelöistäkin valitsen useimmiten tuttua ja turvallista vaniljaa.

Ystävänä mä olen uskollinen ja myötäelävä. Pidän aina ystävän puolia ja autan jos vaan osaan. Mutta olen myöskin tosi huono pitämään yhteyttä. Mulla on puhelinkammo, enkä mielelläni soita kenellekään, usein en myöskään vastaa puhelimeen. Paras tapa lähetyä mua on some; facebook, sähköposti, blogi, whats app tai instagram. Sieltä mut löytää ja niihin mä vastaan. Olin lapsena aika ujo ja luulin olevani sitä edelleen, mutta se taitaakin olla enemmän sisäänpäinkääntyneisyyttä ja varauksellisuutta kuin ujoutta. Pidän helposti asiat (ne itseä vaivaavat) itselläni, vaikka olenkin kova hölöttämään turvalliseksi kokemassani seurassa.

Paras tapa viettää viikonloppua on olla kotona. Toki joku risteily, kylpylä tai illanvietto antaa oman kivan sykäyksen silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti koti on paras paikka. Ihan parasta on, kun pääsee käymään jossain kirpputorilla kiertelemässä tai tehdään retki Ikeaan. Sauna, maistuva ruoka, joku hyvä elokuva ja kun on oikein väsynyt, on ihana kaivautua omaan sänkyyn isähenkilön viekkuun ja kuunnella muurin takana unta tuuskuttavien lapsihenkilöiden tasaista tuhinaa. 

Sellainen täti täällä touhuaa.  

Meidän elämä on hyvin tasaista, perhekeskeistä ja remonttikeskeistä...vanhatalokeskeistä. 

Tästä tulikin yllättävän pitkä tarina, on ihmeen vaikeaa kirjoittaa itsestään. Luulin, että tämä postaus nyt tulee ihan tosta lonkalta, mutta olenkin oikeasti ihan pähkäillyt näitä asioita.

Nyt heitän pallon teille! 

Mitä te vielä haluaisitte tietää meikästä tai meidän elämästä? 

Millaisista postauksista te tykkäätte, mitä lisää ja mitä saisi olla vähemmän? 

Vai onko hyvä näin, ilman punaista lankaa?