Kaunista viikonloppua!

Täällä on leivottu ja kokkailtu heti aamusta alkaen. Lapset nuuskuttelee uunista tulevia tuoksuja ja pyytää saada nuolla kuppeja ja kulhoja. Syy leipomiseen on minun äitini, lasten mummu, joka täytti eilen vuosia ja jota tänään pienellä porukalla juhlitaan.

Vielä pitäisi kipaista takkahuoneeseen ompelupuuhiin. Tarkoitus olisi saada aikaan jotain pientä lämmikettä lahjapakettiin käärittäväksi. En nyt paljasta enempää, kirjoittelen sitten itse juhlista enemmän pirskeiden jälkeen, ettei yllätys mene pieleen.

Meidän pieni Suuttuja sai silmätulehdustartunnan ja on niin niin säälittävän näköinen reppana, ettei tosikaan. Ihan äidin sydän särkyy sitä katsellessa. Onneksi on hyvät antibiootti-tipat ja pikkumiehen olo selvästi parempi kuin eilen, vaikka silmät vielä verestää ja on turvonneet. Oi voi. Onneksi on vähän juhlaa ja herkkuja tiedossa tänään, niin mielikin on parempi <3


Tähän loppuun vielä pakko esitellä uusi naulakko, jonka löysin kesällä nettikirppikseltä. Alunperin ajattelin sen meidän mökille, mutta kun isähenkilö ilokseni teki pitkän hyllyn tuvan seinään, niin tämä jäi sitten laittamatta.

Naulakko on tavallaan ihan kamalan ruma, mutta joku siinä vetosi minuun ja kun hintakaan ei ollut paha, niin pitihän siihen tarttua. Isähenkilö laittoi sen seinälle toissailtana ja minä heti väkersin siihen vähän tunnelmaa.

Minusta siitä  tuli kiva, vaikka se ei päässytkään toimimaan virallisena naulakkona. Nyt siihen voi vaihtaa vuodenajan ja mielen mukaan erilaisia juttuja ja veikkaan, että ensi kesänä tuossa roikkuu jotain vaaleanpunaista. Olen laittanut kaikki hempsakan väriset jutut nyt pois syksyn tieltä ja kaivanut kaapeista esiin viime talvisia juttuja; torkkupeittoja ja tyynyjä.

 

Mutta nyt, minun pitää joutaa vielä vähän leipomaan ja ompelemaan, palaan juhlapostaukseen asap! 

Ihanaa ja rentoa lauantaita kaikille teille lukijoille!

Pari sanaa ystävyydestä

Olen tosi onnekas, kun minulla on niin mahtavia tyyppejä ympärilläni. Ystävyyssuhteet tuppaavat muuttua elämäntilanteiden, kiireisen arjen ja kaiken säädön keskellä, mutta se ei tarkoita etteikö ystävistä silti välittäisi ja heitä ajattelisi <3

Aikuisena voi olla vaikeaa luoda uusia ystävyyssuhteita ja minua jännitti muuttaa uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut oikein ketään. Ja kuitenkin, jo vuodessa olen saanut tutustua ihan mahtaviin ihmisiin ja olen ystävystynyt monen erilaisen persoonan kanssa. Tätä rikkautta ei voi lotossa voittaa!

Kun yksi näistä uusista ystävistäni pyysi niin kauniisti ja toi kankaatkin kotiin asti, en vaan voinut kieltäytyä. Kaikki varmaan muistaa kuinka välttelen puuvillan ompelua ja tartun toimeen vastahakoisesti. Mutta tämä viirilippunauha tuli valmiiksi loppupeleissä tosi nopeasti ja helposti. Ehkä, ehkä, minä nyt voisin ajatella ompelevani kotiinkin tällaisen, kun ei se niiiiiin hirveää ollutkaan :D (tähän asti olen siis tehnyt vain yksipuoleisia, ei niin nättejä, viirinauhoja)

Ystävän kankaat on ihan huikean kauniit, jostain hulpiosta bongasinkin sanat Tilda.

Ja vaikka en itse punaisen ystävä olekaan, niin hetken mietin pitää nämä itselläni, hih. En tiedä teistä, mutta minulle tuli näistä joulu mieleen ja nämä olisi ihan täydelliset meidän kodin jouluun! :D

Haikein mielin luovutin nämä kuitenkin viime viikonlopun blogitreffeillä eteenpäin. 

Kyllä mun varmaan pitää mennä paikalliseen Eurokankaaseen etsimään omaan jouluviirinauhaan kankaita, vaikka viimeeksi lähdin sieltä mielenosoituksellisesti tyhjin käsin, koska palvelun saaminen kesti aivan järjettömän kauan. 

Ei se joulukaan niin hirveen kaukana tunnu enää olevan. Tänä aamuna herättiin neljän asteen pakkaseen ja raapittiin auton ikkunoita kuurasta. Hurjan nopeasti nämä kylmät säät nyt tuli! Meillä tyttö odottaa jo kovasti lunta (!!!) että pääsee laskettelemaan, mutta toivottavasti ei nyt ihan vielä kuitenkaan. Kyllä kuivat kirpsakat lokakuiset päivät voittaa lumihangen mennen tullen omasta mielestäni. Mutta nyt tämä äitihenkilö lähtee siis vinttiin penkomaan talvikenkiä ja kaulureita ja toivoo niiden mahtuvan vielä omistajiensa ylle.

Pirteää ja aurinkoista tiistaita kaikille! 

Että sellaset treffit. Miten meni noin niinku omasta mielestä.

Eehhhehhee, niin oli hauska ilta että ajoin itseni ojaan.

Jep! 

Meillä oli eilen hurjan kivat blogitreffit Arjen helmiä -blogin Kristiinan luona. Syötiin ja höpöteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä tuntitolkulla. Ai että oli rentouttavaa. Kristiina oli laittanut kodin niin tunnelmalliseksi; kynttilöitä välkehti joka nurkassa ja iltaa vietettiin syksyisen hämyisessä tunnelmassa.

Kello oli liki yhtätoista illalla ja ulkona aivan säkkipimeää, kun me viimein maltettiin lähteä kotejamme kohti. Sovittiin, että ajan alkumatkan Kotoisaa arkea -blogin Helin perässä (koska olen edelleen ihan pihalla tällä paikkakunnalla), joten aloin ajamaan pois pihasta Helin takavalojen perässä. Samalla siinä kulmassa kääntyessä ryhdyin asettamaan ajovaloja (VIRHE!) ja humahdin ojaan. Vauhtia ei onneksi ollut tuossa kävelyvauhtia enempää ja oja oli pehmeä, eli käytännössä vaan valahdin sinne saviselle pohjalle.
Onneksi Heli huomasi katsoa peruutuspeiliin ja juoksi oitis luokseni, otti autonsa ja haki Kristiinan kyytiin ja siinä me sitten kolme naista pimeässä syksy-yössä seistiin ja hämmästeltiin.

Kotoa tuli melko selkeä ohje; -Älä kultapieni vaan mene koskemaan enää siihen autoon.
En koskenut. Napsautin ovet lukkoon ja kiltti Heli lupasi kuskata minut turvallisesti kotipihalle asti.

Tänään sitten aamupäivällä lähdettiin nostamaan autoa takaisin tielle. Onneksi Kristiinan naapuritontilla näkyi traktori ja sen ystävällinen kuljettaja otti "sunnuntaikeikan" ja tuli avuksi. Olis muuten tainnut jäädä nostamatta, sen verran syvä oli oja.

Joku oli ehtinyt tottakai kutsumaan aamun valjetessa virkavallankin toteamaan tilanteen...öhöm. On siinä ollut naapureilla ihmettelemistä. 

 

Vähän ehkä nauratti, kun treffeillä ensin yksi manasi omituista työpaikkaansa ja toinen ihmetteli miehensä touhuja, kolmas kiroili exäänsä. Minä totesin kaiken olevan elämässäni varsin mainiosti (paitsi taisin marista liian vähäisestä laatuajasta isähenkilön kanssa)...ja sitten ajoin ojaan! Aahhahhaahha. Kohtalon ivaa? Mitäs menin kehumaan!


Kiitos vielä kaikille treffeillä mukana olleille mahtityypeille;

Heli Kotoisaa arkea
Kristiina Arjen helmiä
Jessica Sisustan ja unelmoin
Katja Sydämellä tehtyä


Tää menis nyt paikkailemaan hienoisen kolhun saanutta itsetuntoaan ja ottamaan sokerilakon (juu eilen repsahdin tarkoituksella) tuomasta makeanhimosta niskalenkkiä. Krhm.

Syyskuun positiiviset

Syyskuu on ollut aika kiva ja kiireinen. Koulunkäynti on lopsahtanut käyntiin hyvin ja arki rullaa. Mitä nyt välillä unohdetaan eväitä ja vaihtohousuja, eli silleen normisettiä.

Viimeisiä viedään tämän kuun osalta, tässä muutamia syyskuun aikana kertyneitä onnenhippuja; 


- Hääpäivä. Voi joko siitä on viisi (!!!) vuotta? Jestas.

- Kynttilät ja tunnelmavalot. Niitä on tullut viriteltyä taas sinne tänne. Jokseenkin kivoja nämä pimenevät illat.

 

- Juhlat. Syyskuu on meidän perheen juhlakuukausi, on synttäriä ja hääpäivää ja mitä kaikkea.

- Pestoomarkkinat ja lähiruokamessut. Ihan mahtavaa, että täällä järjestetään tällaisia kivoja koko perheen tapahtumia!

- Elokuvareissu lasten kanssa; Inside Out. Kiva leffa, vaikka vähän jäikin mietityttämään sen vaaleanpunaisen ronsun juttu.

- Kotipäivät (vaikkakin etäopiskeluja tehden). ts. ei tarvitse pestä pyykkiä illalla väsyneenä, kun sen voi tehdä jo päivällä kouluhommien ohessa.

- Syksyn värit. Ja syksyllä on tosi kaunis lämmin valo, sellainen ilta-aurinko aamusta iltaan tiedättehän?

- Wii. Lapset ovat innostuneet siitä uudestaan. Niin paljon parempaa ajanvietettä kuin telkkari!

- Wintage maali. Mattapinta iskee jotenkin nyt tosi kovaa ja ne maalikartan värisävyt on upeat. Tässä huomaa miettivänsä mitä seuraavaksi maalaisi, vaikka todellista tarvetta ei olekaan. Hups.

- Porin matti. Se on söpö ja se lämmittää niin mukavasti. Nyt siinä voi taas poltella tulia ilman, että läkähtyy kuumuuteen yöllä.


- Todella monet kukat kukkii kukkapenkeissä vielä nyt syyskuun lopussa, aika huikeeta! Nämä runkoliljat on niin kauniita, ja ajatella, että kukkasipulit maksoi Lidlissä alkukesästä vain muutaman euron. Nyt saa leikkokukkia suoraan omasta pihasta.

- Viime viikonloppu oli syyskuun ainoa mökkiviikonloppu. Siellä "metsän keskellä" todella huomaa syksyn tulleen. Lohdutonta, mutta kaunista.

-Metsä aurinkoisena iltana. Ei hyttysiä tai muitakaan kiusankappaleita, lapset söivät marjoja suoraan maasta ja istuivat mättäälle välillä huilaamaan.

-Liittyen edelliseen; runsas puolukkasato. Puolukat on muutenkin kivempia kuin mustikat. Helpompi poimia, ei sottaa sormia ja vahva hyvä maku. Tähän voisi lisätä myös vispipuuron <3 Olen keittänyt useamman puuron jo karkeisiin riisijauhoihin (allergian takia) ja ai että kun on hyvää!

Listaan voisi lisätä vaikka mitä; aurinkoiset syyspäivät, keltaiset lehdet, saappaat (jes!) ja kaulahuivit, ompelu, takkatuli, ulkoa tulevien lasten punaiset ja viileät posket, villapaidat ja neuleet....

Ja itseasiassa mä oon tosi iloinen, että uudet perunat loppuu ja kauppoihin tulee kunnon syyspottuja paksuilla kuorilla. Inhoan syödä perunoita kuorineen ja ne ohuet kuoret on vaikeaa kuoria pois. Syyspottu rules ja niistä tehty kunnon perunamuussi!

Miltä tämä lista näyttää, onko teidän syksyssä samanlaisia ilonaiheita vai oonko mä yksin näiden kanssa? 

Mikä mua vaivaa?

Tuli tuossa mieleen, että ollaan asuttu täällä uudessa kodissa ja uudella paikkakunnalla nyt vähän yli vuosi. Aika on mennyt nopeasti, mutta se taitaa liittyä enemmän kirjoittajan ikään kuin mihinkään muuhun :D Mikä siinä onkin, mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin aika juoksee!?

Aloitettiin silloin heti muutettuamme remontti keskikerroksesta, eli laitettiin uusiksi kaikki pinnat keittiö, ruokailutila -olohuone -akselilta. Vaihdettiin keittiö ja kodinkoneet, kaadettiin pari seinää, eli ei ihan pientä pintaremonttia sitten kuitenkaan.
Ja silti!! minulla on nyt jo "syyhy" muuttaa olohuoneen ilmettä. Siis vuosi sitten rempatun huoneen! 

Sama juttu mökillä! Nyt kun saatiin sielläkin remontti edistymään ja makuuparvi kutakuinkin valmiiksi, aloin jo suunnitella porstuan seinien maalausta ja lattialautojen vaihtoa. Uusi naulakko olisi kiva ja säilytyspenkkikin pitäisi uusia ja vierasaitta rakentaa (ja voittaa lotossa ennen näitä kaikkia...).

Ehkä mulla vaan on ollut viime kesänä liikaa aikaa tuijotella seiniä? Vai onko tämä parantumaton sairaus? Että aina pitää olla joku projekti, rahareikä, tuunausjuttu meneillään? Tarttuuko tällainen tauti samalla hetkellä kun omistussuhde astuu kuvioon? En nimittäin myönnä, että vuokralla asuessa olisi ollut samanlainen vimma ja pakkomielle häärätä kämppää nurin.

Vai liittyykö tämä vanhenemiseen? Että alkaa kiinnostaa remontoiminen ja puutarhanhoito, eikä ole enää "ihansama" minkälaisen sohvannurkkaan päivän päätteeksi köpsähtää?

Pari päivää sitten laitoin meidän olohuoneen sohvan myyntiin ja takkahuoneen nahkasohvaakin olen kovaa vauhtia häätämässä. Uusista ei tietenkään ole mitään hajua, joten pian varmaan istutaan koko perhe lattialla kaikessa tässä muutosvimmassani!

 

Minulla ei ehkä niinkään ole pakottava tarve saada uusia huonekaluja/esineitä/juttuja, vaan siirrellä ja vaihdella/tuunailla näitä jo olemassaolevia huoneesta toiseen. Eli en sanoisi tätä tautia suuruudenhulluudeksikaan.

Nii, että mikä mua sitten oikein vaivaa? Ja onko tähän parannuskeinoa?

Syksy

Syksy tekee tuloaan. Sen haistaa niin pihalla kuin sisälläkin. 

 

Pitkin kesää on tullut polteltua roskia puuhellassa, mutta nyt sekaan voi jo heittää muutaman puukalikan lämpöä tuomaan. Viikonloppuna laitettiin pitkän kaavan mukaan ruuatkin siinä ja tulet paloivat useamman tunnin yhtämittaa. Aika lämmin tuli tönöön ja sisälämpömittari näyttikin illalla +27 astetta.

Viime syksy oli enimmäinen tässä kodissa ja minulle, ikäni kerrostalossa asuneelle, kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Opettelin tekemään tulet takkaan ja hellaan...uunissa polttelin isoimpia halkoja ja kun pellin sai kiinni nousi ihana lämpö muuria pitkin yläkertaan asti.
Tänä syksynä ja talvena en ole enää päivisin kotona puilla pelailemassa, joten joudumme varmasti tyytymään sähkölämmitykseen viime vuotta enemmän. Se vähän harmittaa, koska noilla uuneilla tulee niin ihana lämpö ja ne samalla kierrättää huoneilmaa aivan eri tavalla kuin patterit.

Pian pitää myös hakea varastosta yläkertaan vievään portaikkoon ovi ja asentaa yläkerran sisäikkunat takaisin paikoilleen. Menee muuten lämmöt harakoille. Nämä on näitä joka syksyisiä traditioita. Keväällä poistetaan ja syksyllä asennetaan takaisin.



Pelastin muuten tomaatit etanoiden kynsistä ja toin ne kasvihuoneesta sisälle kypsymään. Tässä oli lähtötilanne.
En tiedä, mutta viikonloppuinen uuninlämmitys taisi tehdä tehtävänsä ja nyt näistä on liki jokainen jo kypsä ja punaposkinen. Ja siis syy, miksi tomaatit roikkuvat varsineen katonrajassa, on se, että luin fb puutarharyhmästä tällaisen kypsytysvinkin. Tällä konstilla kuulemma tomaatit saavat kypsyessään varsista vielä ravinteita ja makua. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta ainakin nämä maistuvat tosi hyviltä kun kypsyvät tuossa hiljalleen.

 

Pihakalusteet saavat toistaiseksi olla paikoillaan, mutta varmasti lokakuun puolella nekin kannetaan säänsuojaan varastoon odottamaan kevättä. Kanihäkki jo kasattiin ja vietiin varastoon. Aika säälittävän vähän meidän puput pääsi tänä kesänä ulos kun oli niin märkää ja tuulista. Pitäisi suunnitella niille sellainen isompi ja osittain katettu ulkohäkki ensi keväänä, kun ne kuitenkin silminnähden nauttii ulkoilusta.

Lasten ulkovaatteita päivitetään sitä mukaa, kun niitä tarvitaan ja kesäiset laitetaan pikkuhiljaa pois; vinttiin odottamaan kirpputoria. Muutaman pipon jo ompelin, mutta kaulureita ja tumppuja pitää vielä tehtailla. Tyttö jo lapasia pyytelikin kun penkoi mun kangaspinoja yksi ilta, joten ehkäpä sitä pitäisi tarttua tilaukseen.



Ostin pihalle muutaman Callunan ja viskasin tuulessa rönttääntyneet orvokit pois. Aika monet kesäkukat kukkii vielä kukkapenkeissä, mutta purkkeihin laittelen pikkuhiljaa jo syksyisempiä kasveja ja ripottelen kynttilälyhtyjä pitkin pihaa.

 

Yksi omenapuista on tiputtanut lähes kaikki lehtensä (suuttunut varmaan jostain?!) , mutta muissa niitä vielä piisaa ja jahka pihan koivut varistavat lehtensä on haravalla jälleen tosissaan hommia!
Kuulemma lehdet pitäisi haravoida kasoiksi puiden juurille antamaan ravinteita, mutta nehän lentää ensimmäisessä tuulenpuuskassa takaisin pitkin pihaa!! Minulla on siis dilemma. Siisteyteen pyrkivänä ihmisenä maassa lojuvat lehdet ahdistaa, mutta järki sanoo, ettei niitä kannata vielä haravoida pois, kun uusia kuitenkin tippuu päivittäin. Miten te pihaa ja puutarhaa hoitavat ihmiset toimitte?


Syksyssä on kyllä sellaista luopumisen haikeutta, kovin kaunista ja riipaisevaa. Samalla on kuitenkin kiva kaivaa villasukat jalkaan ja tuijotella takkatulta. Ristiriitaista tavallaan.


Ihanaa syksyistä alkanutta viikkoa sinne koteihin ja hei kertokaas oletteko jo laitelleet kotiin ja pihalle syksyä? Minulla on hirmuinen vimma tehdä meidän olohuoneelle jotain, mutta en oikein itsekään tiedä, että mitä! :D

Kolmevitonen

Se on puolet seittemästäkympistä, joka on todennäköisesti se ikä, jolloin me 80-luvulla syntyneet jäädään eläkkeelle.

 

Joskus 20-vuotiaana kolmekymmentä oli tosi kaukainen luku. Kolmekymppiset oli tosi aikuisia silmissäni. Niillä on ura ja perhe ja ne tekee fiksuja juttuja. 

Kolmevitoset oli jo ihan tätejä!
Niillä on jo isot lapset ja ne harrastaa kansalaisopistossa kirjontaa ja uimahallissa ne pukeutuu litistävään kokouikkariin eikä ajele karvojaan.

Niillä on vakituinen työpaikka ja kahdeksasta neljään työaika. Siellä ne on työskennelleet yli kymmenen vuotta ja nauttii nyt kaikista ansaituista vuosilomista. Mutta lomalla ne käy korkeintaan Ruotsin risteilyllä, muun loma-ajan kolmevitoset haravoi ja sienestää mökillä. Jos ne haluaa pitää oikein hauskaa, niin ne tapaa yhtä vanhoja ystäviään kulttuuririennoissa, ja silloin ne puhuu vaan työstään tai politiikasta  viinilasillisen kanssa. Ei ne ainakaan yökerhoissa käy tai tanssi muita kuin paritansseja.

Ne syökin tosi tylsän tavallisesti. Kastiketta ja perunaa, eikä koskaan pizzaa tai karkkia ja vielä vähemmän ne käy jossain mäkkärissä. Jos niiden joskus harvoin tekee mieli makeaa niin ne tekee jonkun jälkiruokakiisselin. 

Nyt mä olen tuollainen vai häh?! 

 Ei ei ei, en tunnista itseäni tuosta kuvauksestani.

Ensinnäkään en omista kokouikkaria enkä jättäisi karvoja ajelematta tai hiuksia värjäämättä.

En harrasta kansalaisopistossa kirjontaa, vaan ompelen intohimoisesti kotona kellarissa. Lenkkeilen kun jaksan ja viitsin, eli kaksi kertaa vuodessa.

Syön karkkia sohvalla. Usein. Aivan liian usein. Syön pizzaa ja hampurilaisia jos tekee mieli, vien myös lapset syömään pizzaa ja hampurilaisia jos tuntuu siltä. Ja joo, sorrun terveellisyyden nimissä välillä myös mummoiluun.  Keitin eilen tuoreista puolukoista kiisseliä ja vispipuuroa. 

Musta on joskus hurjan kiva hytkyä jossain baarissa ja tanssia aamuyön tunneille. Enkä koskaan juo viiniä, se maistuu liian karvaalle. Politiikankin jätän mieluummin väliin, puhukoot ne, jotka siitä enemmän ymmärtävät.

Meidän lapset ei ole kovin isoja, ei ainakaan niin isoja, että ne voisi keskenään jättää kotiin ja lähteä kansalaisopiston kurssille tai vielä vähemmän firman pikkujouluihin. Toinen ei edes pyyhi pyllyään itse, joten kyllä ne vielä aika lahkeessa roikkuu. Ja mun puolesta saa roikkua vielä pitkään.

Mulla ei myöskään ole vakituista työpaikkaa eikä pitkää työuraa.Tai on, jos kotiäitiys lasketaan työuraksi, sitä kesti seitsemän vuotta yhteensä. Lompakko ei varsinaisesti pullota tuon uran jäljiltä, eikä naulakossa roiku Chanelit ja Burberryt, mutta ainakin olen tehnyt lasten eteen parhaani ja toivottavasti antanut hyviä eväitä tähän elämään. 

Nyt ollaan siis tilanteessa, että minä olen päätoiminen opiskelija ja aivan opintojen alussa vielä. Valmistun ehkä reilun kolmen vuoden päästä, eikä minulla ole hajuakaan missä tulen uuden ammattini puolesta toimimaan. Mutta eiköhän sekin ajallaan selviä. 

En stressaa ja hyperventiloi enää samoista asioista kuin 2-kymppisenä. Suurimmat huoleni liittyvät lapsiin ja niiden terveyteen ja pärjäämiseen, ei niinkään omaan napaan ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin. Ikäkriiseihinkin suhtaudun melko rennosti, yksi harmaa hius sinne tai tänne, vatsamakkaratkin on ja pysyy.

Mulla on nyt, kolmevitosena, asiat tosi tosi hyvin.  On rakas aviomies, ja vieläpä hyvä ja kunnollinen sellainen. Kaksi ihanaa lasta, sievä pieni omakotitalo ja toimiva tankattu auto pihassa. On omia opiskelujuttuja ja innostava harrastus. On kahden raskauden löysistämä vatsanahka ja liiallisesta mukavuudenhalusta aiheutuneet jenkkakahvat. Rillitkin asettelen mielelläni päähän kun pitää oikein pitkään keskittyä lukemaan. Mutten silti koe olevani niin kovin aikuinen ja vauhdilla neljää kymppiä lähestyvä täti-ihminen. Tykkään hyppiä trampoliinilla ja rakentaa juna-ratoja. Innostun edelleen kauppoihin ilmestyvistä uusista kimaltavista meikeistä, vaikka sipaisenkin naamaani iltaisin silmänympärysvoidetta.

Kolmeviis on siis tosijees!