Eläimellistä menoa!

Kissaeläimet piristävät mustaa kangasta tällä kertaa.

Tein legginssien kaavoilla pojalle mustasta velourista pöksyt ja niihin Hurmuri-joustofroteesta ison taskun. Ensimmäinen kerta muuten, kun ompelen velouria. Se luisti yllättävän paljon paininjalan alta, enemmän kuin joustofrotee tai trikoo. Sitä mustaraidallista velouria jäi vielä palanen ja kovasti tekisi mieli tehdä siitä itselle jotain söpöä.

Pienimies suuttuja on selvästi lähdössä ulos. 

Tytölle tein siitä hameen (sillä samalla vanhalla, Marimekon hulpiohame -kaavalla) ja lisäsin puutarhapiilon jämäpalasta feikkikaaritaskun, se ei oikeasti ole avonainen tasku, näyttää vain siltä.

Pää on täynnä ideoita kaikkiin ompelujuttuihin, mutta mistä repisi aikaa tehdä ne? Pienimies suuttuja, ei anna äitihenkilölle hetken rauhaa. Se on aina mukana, suuttumassa missä minäkin ja halukas tekemään kaikkea mitä minäkin. Tämä yhtälö ei toimi. Jos yritän pienimies suuttujan hereilläollessa leikata kankaita tai ommella, suutun itsekin. Koska se ei onnistu. Sitten vajoan 1,5-vuotiaani kanssa samalle tasolle ja kiukuttelen ja heittelen kankaita. Koska sekin tekee niin.